Johdanto
Suomen Keskusta nousi vuoden 1991 eduskuntavaaleissa Suomen suurimmaksi puolueeksi, ja sen mukanaan tuoman päähallituspuolueen aseman myötä avainasemaan ratkaistaessa maamme suhdetta Euroopan integraatioon.
Keskustan jäsenistö vastusti alusta alkaen Suomen EY-jäsenyyttä, ensin jäsenhakemuksen jättämistä, sittemmin EU-jäsenyyden hyväksymistä. Myös keskustan puoluejohto vastusti aluksi Suomen EY-jäsenyyttä, kun puolue oli oppositiossa 1987-1991. Jäsenhakemus kuitenkin jätettiin keskustan johdolla 1992, ja Suomi päätti liittyä keskustan vahvalla myötävaikutuksella Euroopan unioniin 1994.
Sanomalehti Ilkan päätoimittaja Kari Hokkanen kiteytti marraskuussa 1994 keskustan puoluevaltuuskunnassa pitämässään puheessa hyvin keskustan EU-kannanmuodostuksen vaiheet:
"Suomen Keskusta ei ole missään vaiheessa kannattanut unionin jäsenyyttä. Jäsenhakemus lähti sen jälkeen kun kenttäkysely oli kertonut enemmistön sitä vastustavan. Kun asiasta päätettiin puoluevaltuuskunnan ja eduskuntaryhmän yhteisessä äänestyksessä, enemmistö kansanedustajista äänesti vastaan. Sopimuksen allekirjoitusvaltuutus saatiin eduskuntaryhmältä hallituksen kaatumisen uhatessa ja puoluekokoukselta puheenjohtajan erouhan edessä. Kansanäänestyksen tuloksen omalta kohdaltamme tiedämme."
Tutkielmassani tarkasteltiin niitä argumentteja, ratkaisuja ja toimenpiteitä, joilla Suomen Keskustan puoluejohto sai jäsenyyteen kielteisesti suhtautuneen jäsenistön kannatuksen omille tavoitteilleen ensin jättää EY-jäsenhakemus ja myöhemmin viedä neuvoteltu EU-jäsenyyssopimus kansanäänestykseen ja eduskuntakäsittelyyn.
Erityisen tarkastelun kohteena oli kaksi jäsenyysprosessin ratkaisuvaihetta: jäsenyyden hakeminen ja jäsenyydestä päättäminen. Näiltä osin tutkimuksen erityisenä kiinnostuksen ja analyysin kohteena olivat ne keskustan kokoukset (Espoo, Dipoli 29.2.1992 ja Jyväskylä, Messukeskus 17.-19.6.1994), joissa päätöksiä näistä asioista tehtiin.
Tutkielmassa tarkasteltiin myös jäsenyyttä vastustaneen keskustan jäsenistön ja tätä näkemystä myötäilevien henkilöiden argumentaatiota ja toimintaa prosessin eri vaiheissa.
Aineiston analysoinnissa käytettiin tutkimusmenetelminä Stephen Toulminin argumentin analyysimallia ja Robert Michelsin oligarkian rautaista tendenssiä. Nojauduin osittain myös Aristoteleen retoriikkateoriaan sekä Chaïm Perelmanin argumentaatioteoriaan aineistoa analysoidessani.
Julkinen EU-keskustelu
Euroopan yhdentymisestä ja Suomen EU-jäsenyydestä käydyssä julkisessa keskustelussa puolueiden kannanottoihin ovat vaikuttaneet niiden erilaiset aatteelliset taustat.
Oikeisto ja vasemmisto ovat pitäneet kumpikin oman aatemaailmansa pohjalta Suomen EU-jäsenyyttä ensi sijassa myönteisenä mahdollisuutena. Ensin mainittu on nähnyt yhdentymisessä lähinnä mahdollisuuden edistää vapaata markkinataloutta, viimeksi mainittu taas on nähnyt yhdentymisessä ensi sijassa mahdollisuuden kansainvälistyneiden markkinavoimien ohjailemiseen.
Suomen Keskustalle liittyminen unioniin oli puolestaan aatteellisessa mielessä hyvin vaikea ratkaisu. Puolue oli hyväksynyt Suomen osallistumisen vapaakauppajärjestelyihin, mutta mukaan menemistä poliittiseen ja ylikansalliseen yhdentymiseen ei ollut helppo hyväksyä. Lisäksi voitiin arvioida, että jäsenyys heikentäisi maatalouden ja maaseudun asemaa, mikä oli puolueelle sekä aatteellinen että keskeisen kannattajaryhmän asemaan ja etuihin liittyvä kysymys.
Puolueet tiesivät, että kansalaiset suhtautuivat epäillen pitkälle vietyyn yhdentymiseen. Siksi ne julkisessa keskustelussa vähättelivät jäsenyyden merkitystä. Niinpä Maastrichtin sopimuksen todellista merkitystä ei kerrottu - ei edes sitä, että sopimukseen sisältyi talous- ja rahaliitto Emu. Jäsenyyttä perusteltiin käytännöllisillä lähitavoitteilla, kuten sillä, että ruuan ja alkoholin hinnat alenevat.
Monet päätöksentekijät näkivät jäsenyyden ennen muuta turvallisuuspoliittisena ratkaisuna. Tätä ei kuitenkaan tuotu julkisuudessa esille, kun tiedettiin kansalaisten enemmistön kannattavan Suomen puolueettomuusaseman säilyttämistä. Keskustelussa turvallisuusargumenttia väläyteltiin, mutta siihen vedottiin ensi sijassa julkisen keskustelun ulkopuolella.
Valtapoliittiset argumentit liittyivät keskustelussa lähinnä siihen, kuinka ratkaisut vaikuttaisivat hallitusratkaisuihin ja sitä kautta siihen, millaisiin yhdentymispäätöksiin lopulta päädyttäisiin. Tällaista keskustelua käytiin kahdessa vaiheessa.
Aluksi oli kysymys jäsenhakemuksen jättämisestä, johon tarvittiin vain eduskunnan yksinkertaisen enemmistön tuki. Tällöin valtapoliittiset laskelmat lähtivät siitä, että hakemus tultaisiin joka tapauksessa jättämään. Jäsenyyden hyväksymiseen tarvittiin 2/3 enemmistö, mikä edellytti myös keskustan myötävaikutusta. Tällöin arviointeihin tuli mukaan keskustelu siitä, mikä olisi tehtävän ratkaisun vaikutus seuraavien eduskuntavaalien tulokseen ja sitä kautta myöhempiin yhdentymisratkaisuihin.
Epäilemättä puolueilla ja poliitikoilla oli myös omia "puhtaasti" valtapoliittisia laskelmiaan, mutta niitä ei tuotu juuri lainkaan julki. Kokoomuksen ja SDP:n piirissä voitiin arvioida, että liittyminen poliittiseen yhdentymiseen vahvistaisi näiden puolueiden asemaa sekä Suomessa että laajemminkin sen vuoksi, että niillä on muualla Euroopassa vahvoja veljespuolueita. Keskustan kannalta tilanne oli päinvastainen.
Kokoomuksen ja SDP:n johtavat poliitikot saattoivat laskea saavansa etua toiminnasta EU-jäsenyyden puolesta, jota näiden puolueiden kannattajakunnan enemmistö tuki. Keskustapoliitikkojen asema oli päinvastainen, mutta heidänkin joukossa saattoi olla niitä, jotka ajattelivat voivansa hyötyä mukanaolosta tässä suuressa ratkaisussa. Kysymys oli siitä, kuinka äänestäjät lyhyellä ja pitemmällä aikavälillä kokisivat maan, puolueen ja eri poliitikkojen henkilökohtaisten etujen yhtyneen.
Maamme valtalehdistö ja televisiokanavat olivat selkeästi ajamassa Suomen EU-jäsenyyttä. Tämä kävi ilmi ehkä selvimmin kansanäänestyspäivänä, 16.10.1994 Helsingin Sanomissa, Turun Sanomissa ja Aamulehdessä julkaistussa koko sivun EU-jäsenyyttä suosittelevassa ilmoituksessa, joka ei ollut EU:n kannattajien maksettu ilmoitus vaan lehtien itsensä ilmaisema mielipide. Lehtien tämänkaltainen toiminta oli varsin poikkeuksellista journalismia.
Jälkikäteen on arvioitavissa, että valtamedian myötävaikutuksella oli ratkaiseva merkitys siihen, että neuvoteltu EU-sopimus tuli hyväksytyksi ensin kansanäänestyksessä ja myöhemmin eduskunnassa. Kansanäänestyksessä 56,9 % kansalaisista kannatti liittymistä, 43,1 % vastusti. Eduskunta hyväksyi jäsenyyssopimuksen 18.11.1994 äänin 152-45. Keskustan 55 kansanedustajasta 32 kannatti jäsenyyttä, 23 vastusti. Suomi liittyi EU:n jäseneksi 1.1.1995.
Jäsenyyden hakeminen 1992
Keskustan puheenjohtaja, pääministeri Esko Aho ja pitkäaikainen ex-puheenjohtaja, ulkoministeri Paavo Väyrynen kallistuivat jäsenhakemuksen jättämisen kannalle alkuvuodesta 1992 yhteisymmärryksessä. Heidän mielestään Suomen EY-jäsenyys voisi kuitenkin toteutua ainoastaan siinä tapauksessa, että jäsenyydelle asetetut – ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja elintarviketaloutta koskevat - reunaehdot toteutuvat jäsenyysneuvotteluissa.
Reunaehdot lähtivät siitä, että Suomen on voitava säilyttää puolueettomuutensa myös yhteisön jäsenenä ja EY:n yhteistä maatalouspolitiikkaa on täydennettävä sillä tavoin, että siinä otetaan huomioon Suomen erityisolosuhteet. Keskustan mielestä Suomen oli saatava korvaus niistä ylimääräisistä kustannuksista, jotka aiheutuvat sen kylmästä ilmastosta, lyhyestä kasvukaudesta ja muista luonnonolosuhteista. Lisäksi edellytettiin, että Suomi saa pitkiä siirtymäkausia niin, että EY:n hintajärjestelmään siirrytään ACA-mallin mukaisesti 5-10 vuoden siirtymäkauden aikana.
Jäsenhakemuksen jättämistä perusteltiin sillä, että oli tärkeää selvittää Ruotsin ja Itävallan rinnalla jäsenyyden ehdot ja varata siten mahdollisuus tehdä valinta jäsenyyden ja ETA-vaihtoehdon välillä. Varsinaiseen jäsenyyteen luvattiin ottaa kantaa vasta myöhemmin, kun jäsenyyden ehdot olisivat tiedossa.
Perustelut olivat myös valtapoliittisia: jäsenhakemuksen jättämiseen riitti eduskunnan yksinkertaisen enemmistön tuki - ellei keskustajohtoinen hallitus hakisi jäsenyyttä, tulisi toinen hallitus, joka jättäisi jäsenhakemuksen ilman keskustaa ja reunaehtoja, ja kävisi neuvottelut. Toisaalta lähdettiin siitä, että varsinainen jäsenyyden hyväksyminen edellyttää 2/3 eduskuntaenemmistöä, joten ilman keskustaa jäsenyyttä ei voida ajaa läpi.
Tässä vaiheessa Ahon ja Väyrysen argumentaatiot olivat ainakin pääpiirtein yhteneväiset. On kuitenkin kysyttävä, oliko heidän ajattelussaan jo tässä vaiheessa eroja. Oliko Aho jo tässä vaiheessa tosiasiassa asettunut kannattamaan Suomen jäsenyyttä, ja olivatko reunaehdot hänelle ensi sijassa keino päästä vaikean kynnyksen yli? Uskoiko Väyrynen reunaehtojen toteutuvan neuvotteluissa vai arveliko hän, että Suomen jäsenyys kaatuisi niihin?
Myöhemmin Ahon ja Väyrysen erilainen suhtautuminen reunaehtojen merkitykseen samoin kuin heidän erilainen periaatteellinen suhtautumisensa EY-jäsenyyteen tulivat selvästi esille.
EY-jäsenyyden hakemista vastustaneiden argumentaatio keskittyi erityisesti siihen, että he katsoivat hakemuksen jättämisen johtavan varmuudelle jäsenyyteen Euroopan yhteisössä. He eivät siis uskoneet keskustan puoluejohdon vakuutteluja, joiden mukaan jäsenyyden hakemisessa oli kysymys vain siitä, että Suomi selvittää mahdollisen jäsenyyden ehdot ja päättää aidosti vasta myöhemmin, tulisiko Suomen liittyä Euroopan yhteisöön liittyä vai ei. Toisaalta jäsenhakemuksen jättämistä vastustaneet katsoivat, että Suomi on saanut turvattua jo kaikki keskeisimmät taloudelliset etunsa Euroopan talousaluesopimuksen, ETA:n kautta: sopimus ei myöskään koske suomalaisille hankalaa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa eikä maataloutta.
Perustelut olivat myös valtapoliittisia. Jäsenyyttä vastustanut oikeusministeri Hannele Pokka sanoi EY-jäsenyyden olevan hallitusta suurempi asia: hallitukset tulevat ja menevät, mutta jäsenyys on pysyväksi tarkoitettu järjestely. Merkille pantavaa on, että tätä argumentaatiota kannattaneet ja sen perusteella jäsenhakemustakin vastustaneet kansanedustajat asettuivat myöhemmin kannattamaan EY:öön/EU:iin liittymistä.
Jäsenyydestä päättäminen 1994
Neuvottelutuloksen selvittyä keväällä 1994 yhteisymmärryksessä sovituista reunaehdoista muodostui Ahon ja Väyrysen välille linjariita siitä, onko neuvoteltu jäsenyyssopimus asetettujen tavoitteiden mukainen ja Suomen kannalta edullinen ratkaisu vaiko ei.
Väyrynen arvosteli jäsenyyssopimusta tuoreeltaan kolumnissaan Turun Sanomissa maaliskuussa 1994. Hän totesi, etteivät elintarviketalouden keskeisimmät reunaehdot olleet toteutuneet jäsenyysneuvotteluissa: Suomella olisi edessään hyvin vaikea ratkaisu.
Myöhemmin Väyrynen ryhtyi kritisoimaan sitä, miksi EU-neuvottelut saatettiin kiireisesti päätökseen tilanteessa, jossa oli selkeästi nähtävissä, ettei saavutettu neuvottelutulos vastaa keskeisimmiltä osiltaan neuvotteluin asetettuja tavoitteita.
Hän antoi itse vastauksen esittämäänsä kysymykseen Ulkopolitiikka -lehdessä loppuvuodesta 1994 viitaten Mauno Koiviston kirjaan "Historian Tekijät - Kaksi Kautta I", jonka lopussa Koivisto kertoo, kuinka hän antoi Erkki Liikaselle 1.3.1994 klo 9.15 puhelimessa ohjeen viedä EU-neuvottelut nopeaan päätökseen. Liikanen oli todennut Koivistolle, että mikäli ratkaisu saataisiin aikaiseksi nopeasti, sehän ehtisi vaikuttaa presidentinvaihdosseremonian, joka alkoi 11.45, puheiden sisältöön!
Huhtikuun puolivälissä 1994 Väyrynen kirjoitti Helsingin Sanomiin kolumnin, jossa hän esitti EU-jäsenyyden lykkäämistä muutamalla vuodella, jolloin EU-sopimusta täydentävää kansallista tukipakettia ei tarvittaisi. Jäsenyyden lykkääminen ei kuitenkaan saavuttanut laajempaa kannatusta, ja Väyrynen ryhtyi arvostelemaan kansallista tukipakettia.
Väyrynen piti kaavailtua tukipakettia sekä liian suurena että liian pienenä. Se oli hänen mielestään liian pieni turvaamaan elintarviketalouden tulevaisuuden, mutta toisaalta liian kallis valtiontaloudelle ja veronmaksajille. Väyrysen mielestä keskusta ei voinut olla tukemassa hanketta, joka oli selkeästi asetettujen reunaehtojen vastainen. Aho piti neuvoteltua sopimusta kohtuullisena ja suositteli sen hyväksymistä yhdessä eduskunnan hyväksymän elintarviketalouden kansallisen tukipaketin kanssa.
Hallitusvaihdoksen tapahduttua keväällä 1995 uusi hallitus leikkasi ensi töikseen maatalouden tukipakettia, koska sitä pidettiin juuri liian kalliina valtiontaloudelle. Kokoomus, joka oli äänestänyt eduskunnassa tukipaketin hyväksymisen puolesta ennen EU-jäsenyyden hyväksymistä, ajoi uudessa hallituksessa tukipaketin leikkauksia.
Väyrynen ilmoitti lopullisen kantansa Suomen EU-jäsenyyteen Sanomalehtien Uutistoimiston haastattelussa 25.5.1994. Hän sanoi pyrkivänsä toimimaan kansalaisena ja kansanedustajana niin, että Suomen EU-jäsenyys ei toteutuisi tarjolla olevilla ehdoilla ja aikataululla.
Keskusta ratkaisi oman suhtautumisensa EU-kysymykseen sääntömääräisessä puoluekokouksessaan Jyväskylässä kesäkuussa 1994. Keskustan puoluekokouksen EU-kannanmuodostus tapahtui oudoissa olosuhteissa.
Pääministeri Esko Aho sitoi asemansa keskustan johdossa puolueen EU-kantaan hyvissä ajoin ennen puoluekokousta. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, että Aho ei olisi enää asettunut keskustan puheenjohtajaehdokkaaksi, jos puoluekokous olisi torjunut Suomen EU-jäsenyyden.
Esko Aho ei esittänyt julkisuudessa eikä puolueen sisäisessä keskustelussa juuri lainkaan perusteluja sille, että Suomen tulisi liittyä EU:n jäseneksi. Aho pyrki kokonaan välttämään kannan ottamisen EU-jäsenyyteen.
Puoluekokouksessa hän ehdotti vain sitä, että asia viedään kansanäänestyksen ratkaistavaksi. Hänen argumentaationsa oli jäsenyysprosessin alkuvaiheista lähtien pääosin puolustuksellista: hän esitti EU-jäsenyyden hankkeena, joka näytti olevan joka tapauksessa toteutumassa, mutta johon keskusta voisi johtavana hallituspuolueena asettaa omia ehtojaan ja jonka sisältöön puolue voisi siten olla vaikuttamassa. Silloin kun hän esitti perusteluja, ne liikkuivat hyvin yleisellä tasolla ja ne liittyivät ennen muuta Eurooppa-visioon, jossa Suomen olisi vaikea olla laajenevan EU:n ulkopuolella: ei-jäsenyyteen liittyi suurempia ongelmia ja riskejä kuin jäsenyyteen. Perustelut koskivat myös muun muassa teollisuuden etuja ja Suomen mahdollisuutta olla mukana itseään koskevassa päätöksenteossa.
Toisaalta Aho oli sitoutunut jäsenyyden hakemisen yhteydessä reunaehtoihin, jotka liittyivät turvallisuuspolitiikkaan ja elintarviketalouteen - jos ne eivät toteudu, jäsenyyttä ei voida hyväksyä, Aho oli luvannut.
Jäsenyysneuvottelujen päätyttyä Aho tinki asettamistaan reunaehdoista. Kun EU ei suostunut muuttamaan yhteistä maatalouspolitiikkaansa Suomen asettaman reunaehdon edellyttämällä tavalla, hän oli valmis hyväksymään jäsenyyden, jos maataloudelle saadaan riittävän suuri kotimainen tukipaketti. Muut hallituspuolueet - lähinnä kokoomus - olivat valmiita hyväksymään tukipaketin sillä ehdolla, että kansanäänestys liittymisestä Euroopan unioniin järjestetään Suomessa ensimmäiseksi.
Tämä merkitsi myös sitä, että Aho luopui alkuperäisestä marssijärjestyksestä eli siitä, että Suomen jäsenyys tulisi kysymykseen vain siinä tapauksessa, että Ruotsi liittyisi unioniin. Kumpikaan alkuperäinen reunaehto ei siis pitänyt.
Ahon hallitus lähetti liittymissopimuksen eduskunnan käsiteltäväksi heti kansanäänestyksen jälkeen siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että eduskunta löisi Suomen liittymisen lukkoon jo ennen Ruotsin kansanäänestystä. Tässä se ei kuitenkaan onnistunut.
Paavo Väyrynen otti omassa puoluekokouspuheessaan selkeästi kantaa paitsi siihen, ettei keskustan tule viedä neuvoteltua jäsenyyssopimusta kansanäänestykseen, myös siihen, ettei Suomen tule liittyä Euroopan unionin jäseneksi. Väyrysen mielestä tarjolla oli parempi vaihtoehto: ETA-sopimus ja pohjoismainen yhteistyö, Suomen jääminen ulkopuolelle johtaisi samaan ratkaisuun myös Norjassa ja Ruotsissa.
Väyrynen perusteli kantaansa lähinnä sillä, että jäsenyyden ehdot ovat ennen muuta elintarviketalouden osalta Suomelle epäedulliset. Väyrynen myös sanoi, että jäsenyysratkaisussa maatalouden riskit olisivat vielä suuremmat kuin unionin ulkopuolella.
Väyrynen oli kuitenkin valmis harkitsemaan jäsenyyttä myöhemmin, jos ehdot olisivat paremmat. Hänen mukaansa hylkäävä päätös ei olisi lopullinen - jäseneksi pääsemme myöhemminkin, jos niin haluamme.
Väyrynen piti loppuun saakka kiinni myös toisesta alkuperäisestä reunaehdostaan eli siitä, että Suomi liittyisi unioniin vain siinä tapauksessa, että myös Ruotsi liittyy. Kun Ahon hallitus yritti viedä Suomen liittymissopimuksen tiukassa aikataulussa läpi eduskunnassa jo ennen Ruotsin kansanäänestystä, Väyrynen käynnisti yhdessä eräiden muiden kansanedustajien kanssa ns. jarrutuskeskustelun, jonka vuoksi päätös siirtyi yli Ruotsin kansanäänestyksen. Ruotsissa valtaosa äänestäjistä piti kuitenkin Suomen jäsenyyttä jo itsestäänselvyytenä. Tällä saattoi olla jopa ratkaiseva vaikutus siihen, että ruotsalaisten niukka enemmistö kansanäänestyksessä hyväksyi oman maansa jäsenyyden.
Osassa puoluekokouksessa käytettyjä puheenvuoroja ja kokouspaikalla piireittäin järjestetyissä ryhmäkokouksissa tuettiin puoluejohdon (lähinnä Ahon) esittämää argumentaatiota: puoluekokouksessa ei ole aika ottaa kantaa EU-jäsenyyteen, kokouksen on päätettävä vain asian viemisestä kansanäänestykseen, jossa jokainen kansalainen ja puolueen jäsen voi ottaa asiaan kantaa. Kysymys oli Ahon johtaman hallituksen luottamuksesta ja siitä, että sen kaatuessa maahan nimitettäisiin toisenlainen hallitus, jossa keskusta ei olisi mukana. Ellei puoluekokous tue puolueen johdon esitystä, EU:iin mennään SDP:n johdolla ja ilman maatalouden kansallista tukipakettia, sanottiin.
Perusteluissa vedottiin myös siihen, että keskustan eduskuntaryhmä oli jo alkukesästä hyväksynyt jäsenyyden, kun puolueen kansanedustajat äänestivät hallituksen luottamuksen puolesta välikysymysäänestyksessä. Kannanotto oli muotoiltu siten, että se voitiin tulkita sitoumukseksi, jonka mukaan keskustan kansanedustajat noudattavat kansanäänestyksen tulosta, kun asiasta eduskunnassa äänestetään. Tähän Aho puoluekokouksessa myös vetosi.
Risto Volanen teki puoluekokoukselle vastaesityksen, jonka mukaan Suomen Keskustan ei tulisi kannattaa Suomen liittymistä Euroopan unionin jäseneksi. Tämän vastaehdotuksen hyväksyminen olisi ilmeisesti johtanut hallituskriisiin ja ennenaikaisiin vaaleihin, mutta EU:n jäsentä Suomesta ei olisi ainakaan siinä vaiheessa tullut.
Keskustan puoluekokoukselta ei kysytty sen mielipidettä EU-jäsenyyteen, vaan hallituksen toimintalinjaan EU-kysymyksessä. Jos puoluekokousedustajille olisi esitetty sama kysymys, mikä esitettiin Suomen kansalle kansanäänestyksessä, on arvioitavissa, että vastaus olisi ollut selkeä ei – tämä kävi selväksi viimeistään keskustalaisten äänestyskäyttäytymisestä kansanäänestyksessä. Kun puoluekokous antoi tukensa hallituksen toimintalinjalle EU-kysymyksessä prosessi eteni ensin allekirjoitusvaltuuksien hyväksymiseen, kansanäänestykseen ja sitten eduskuntakäsittelyyn.
Väyrynen on paheksunut jälkikäteen sitä, että Pohjoismaiden hallitukset päättivät järjestää EU-kansanäänestykset siten, että Suomen kansa joutui ottamaan asiaan kantaa ensimmäiseksi, vaikka Suomi oli päättänyt hakea EU:n jäsenyyttä vasta Ruotsin jälkeen. Myös Ahon hallituksen oikeusministerinä kolme vuotta toiminut Hannele Pokka on arvostellut kansanäänestysten aikataulua.
Väyrynen on arvioinut, että jos Ruotsi ja Norja olisivat sanoneet "ei" omissa kansanäänestyksissään, varsinkin jos ne olisi pidetty ennen Suomen kansanäänestystä, olisi ainakin Ruotsin mahdollinen kielteinen kanta EU-jäsenyyteen heijastunut myös Suomen kansanäänestyksen tulokseen. Tässä tapauksessa Suomen eduskunta olisi todennäköisesti torjunut jäsenyyden.
Pokka arvioi – samoin kuin Väyrynen -, että Suomen kansanäänestyksen ajoittamisella ennen Ruotsin kansanäänestystä ja sen arvioidulla myönteisellä tuloksella pyrittiin varmistamaan se, että myös Ruotsin kansanäänestyksen tulos on myönteinen.
Oman arvioni mukaan Ruotsin kansanäänestyksen kielteinen tulos Suomen myönteisen kansanäänestystuloksen jälkeen ei olisi välttämättä merkinnyt sen sijaan sitä, että Suomi olisi jättäytynyt EU:n ulkopuolelle. Niin moni kansanedustaja oli julkisesti sitoutunut Suomen kansanäänestyksen tulokseen, ettei heillä olisi ollut enää vaihtoehtoa menetellä toisin. Toisaalta paine sopimuksen hylkäämiseen olisi kohonnut suureksi myös tässä tilanteessa.
Ahon ja Väyrysen valtapoliittiset motiivit
On selvää, että valtapolitiikalla oli ratkaiseva merkitys siihen, kuinka Aho ja Väyrynen EU-prosessin eri vaiheissa toimivat.
Keskustajohtoinen hallitus päätyi valtapoliittisista syistä jäsenhakemuksen jättämisen kannalle, vaikka puolueen jäsenistön enemmistö oli ollut perinteisesti EY-jäsenyyttä vastaan. Jos keskusta olisi ollut oppositiossa keväällä 1992, se olisi todennäköisesti vastustanut jo pelkän EY-jäsenhakemuksen jättämistä. Ristiriita on siis suuri.
Väyrynen erosi keväällä 1993 hallituksesta lähinnä talouspoliittisten linjaerojen vuoksi ja toisaalta keskittyäkseen presidentinvaaleihin. Kun Väyrynen vapautui valtioneuvoston jäsenyydestä, hän tavallaan vapautui siitä valtapoliittisesta rasitteesta, joka Aholle edelleen pääministerin aseman vuoksi jäi. Väyrynen pystyi ottamaan etäisyyttä Ahoon ja hallituksen linjaan ja analysoimaan kriittisemmin EU-jäsenyyttä ja sen vaikutuksia Suomeen.
Väyrysen etääntyminen Ahosta ja hallituksen virallisesta linjasta EU-politiikassa kiristi vähitellen miesten välejä. Väyrynenkään ei kuitenkaan voinut ottaa lopullista kantaa EU-jäsenyyteen ennen kuin sopimuksesta ja sitä täydentävistä kansallisista toimista oltiin sovittu. MTK:n pitkäaikainen puheenjohtaja Heikki Haavisto valittiin Väyrysen seuraajaksi. Monet ovat varmasti kysyneet, mikä olisi ollut EU-neuvottelujen tulos, mikäli ulkoministeri Väyrynen ei olisi eronnut hallituksesta keväällä 1993, vaan olisi johtanut neuvottelut itse alusta loppuun.
Saavutettu neuvottelutulos olisi saattanut olla ainakin Väyrysen mielestä parempi, mutta silloin hän olisi joutunut samalla tavalla asemansa vuoksi sidotummaksi omissa lausunnoissaan kuin Aho. Toisaalta hänen asemansa hallituksen ulkoministerinä olisi saattanut parantaa hänen asemiaan presidentinvaaleissa, ja jos hänet olisi valittu tasavallan presidentiksi, hänen itse neuvottelemansa jäsenyyssopimuksen hyväksymiseen kohdistuvat paineet olisivat kohonneet suuriksi. Toisaalta Väyrynen on sanonut julkisuudessa, ettei hän olisi tasavallan presidenttinä hyväksynyt niin huonoa neuvottelutulosta, minkä Martti Ahtisaari hyväksyi, vaan olisi vaatinut neuvottelujen jatkamista. Näihin kysymyksiin vastaus jää avoimeksi.
Jälkikäteen voidaan myös miettiä, kuinka olisi käynyt, jos puoluekokous ei olisi antanut tukeaan hallituksen toimintalinjalle EU-kysymyksessä.
Väyrysen Jyväskylän puoluekokouksessa pitämän puheen mukaan hylkäävä päätös olisi johtanut eduskuntavaalien ja uuden hallituksen muodostamisen aientumiseen noin puolella vuodella. Väyrysen arvion mukaan keskusta olisi menestynyt EU-vaaleissa hyvin, ja se olisi siten ollut mukana myös seuraavassa hallituksessa. Jos keskusta sen sijaan veisi Suomen EU:n jäseneksi erimielisenä, se häviäisi maalisvaalit, ja vaikean EU-sopeutuksen toteuttaisi sinipunahallitus, Väyrynen ennusti.
Myös Esko Aho on esittänyt mielipiteensä toisesta vaihtoehdosta. Hän yhtyy syksyllä 1996 ilmestyneessä kirjassaan "Tulevaisuus on tehtävä" Väyrysen arvioon, että kielteinen kanta olisi johtanut hallituksen kaatumiseen ja todennäköisesti uusiin vaaleihin heti kesän jälkeen.
Syksyllä 1998 ilmestyneessä "Pääministeri" –teoksessaan Esko Aho jatkaa asian pohtimista. Hän arvioi – toisin kuin Väyrynen -, että keskusta ei olisi todennäköisesti ollut mukana uudessa hallituksessa - tilalle olisi todennäköisesti syntynyt kokoomuksen ja sosiaalidemokraattien yhteistyön varaan rakentuva hallitus. Ahon mielestä jää ikuiseksi arvoitukseksi, miten liittymissopimuksen olisi siinä tapauksessa käynyt kansanäänestyksessä ja olisiko vuonna 1991 valitusta eduskunnasta löytynyt tarvittava kahden kolmasosan määräenemmistö jäsenyyden puolelle vai olisiko EU-ratkaisu johtanut ennenaikaisiin vaaleihin.
Mielenkiintoisinta tässä Ahon arviossa on se, että hänkin arvioi – samoin kuin Väyrynen -, että jäsenyyssopimus ei olisi välttämättä tullut kansanäänestyksessä hyväksytyksi, ellei keskusta olisi vienyt ratkaisua sinne. Tämä on jäsenyyttä kannattaneiden suunnalta uutta, sillä keskustan puoluekokouksessa monien jäsenyyden kannattajien pääargumentti oli nimenomaan se, että Suomi liittyy joka tapauksessa EU:iin keskustan kannasta riippumatta.
Jos Ahon hallitus olisi kaatunut EU-kysymykseen, olisi tasavallan presidentti Martti Ahtisaari todennäköisesti hajottanut eduskunnan pääministeriä ja eduskunnan puhemiestä kuultuaan, oltaisiin käyty uudet eduskuntavaalit, jonka jälkeen olisi muodostettu uusi hallitus. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että Ahtisaari olisi pyrkinyt muodostamaan uuden enemmistöhallituksen silloisten eduskuntapuolueiden keskuudesta ja uusi hallitus olisi vienyt EU-kysymyksen kansanäänestykseen.
Jos hallituksen hajoamisen jälkeen muodostettu uusi hallitus - silloisten eduskuntapuolueiden tai vaalien jälkeen kokoontuvan eduskunnan keskuudesta muodostettu - olisi vienyt EU-kysymyksen kansanäänestykseen ja keskusta olisi ollut oppositiossa, olisi kansanäänestyksen tulos ollut tällöin todennäköisesti kielteinen.
Jos keskusta olisi siis kaikella voimallaan asettunut vastustamaan EU-jäsenyyttä, voidaan lähes varmuudella sanoa, että sopimuksen hyväksymiseen tarvittua 2/3 eduskuntaenemmistöä ei olisi löytynyt.
Väyrynen sanoi Jyväskylän puoluekokouksessa, että puolue olisi voinut yhdistää oman etunsa maan etuun torjumalla EU-jäsenyyden. Väyrynen epäilemättä arvioi, että EU-jäsenyyden torjuminen olisi ollut eduksi myös hänen asemalleen ja urakehitykselleen. Kun puoluekokous tuki puoluejohdon esittämää linjaa, Väyrynen joutui puolueen sisäisessä valtapolitiikassa sivuraiteelle, mutta hänen linjallaan on edelleen ollut vahva kannatus kansan keskuudessa.
Myös Aho puhui Jyväskylässä puolueen ja maan edusta, jos ne joutuisivat ristiriitaan, olisi maan edun ratkaistava, hän sanoi. "Pääministeri" -kirjassaan Aho arvelee, että EU-jäsenyyden torjumisesta keskusta olisi saanut vain tilapäistä hyötyä.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka Esko Aho alun perin maan, puolueen ja oman etunsa laski?
Missä mielessä EU-jäsenyys oli Ahon mielestä maan edun vaatima? Uskoiko hän, että jäsenyyden hyväksyminen olisi pitkän päälle eduksi (myös) puolueelle? Mitä hän laski itse voittavansa? Oliko kysymys vain siitä, että hän saisi olla pääministerinä vaalikauden loppuun saakka?
On ilmeistä, että Aho arvioi jäsenyyden läpiajamisen olleen ainakin lyhyellä aikavälillä hänelle itselleen valtapoliittisesti edullista: se turvaisi hänen johtamansa hallituksen työn jatkumisen eduskuntavaaleihin saakka. Toisaalta hän saattoi aliarvioida jäsenyysratkaisun kielteiset vaikutukset seuraavien eduskuntavaalien tuloksiin.
On myös ilmeistä, että Aho laski EU-jäsenyyden läpiajamisen luovan hänelle valtiomiehen mainetta ja hyväksyttävyyttä laajemmissa piireissä. Hän saattoi myös laskea, että keskusta palaa melkoisella varmuudella hallitukseen yhden oppositiokauden jälkeen.
Oliko joku - lähinnä kysymykseen tulee Mauno Koivisto - luvannut Aholle, että keskusta pääsee seuraavaan hallitukseen, jos puolue turvaa Suomen liittymisen unioniin? Tähän viittaa Helsingin Sanomissa 20.9.1998 julkaistu Saska Snellmanin artikkeli, jossa kerrotaan, että 1995 eduskuntavaalien jälkeen seuraavaa hallitusta muodostettaessa Koivisto ajoi punamultaa ja Ahoa hallitukseen, mutta Ahtisaari tuki kokoomusta ja Viinasta.
Olivatpa Ahon laskelmat tuolloin mitkä tahansa, yksi asia on ainakin selvä: keskusta hävisi vuoden 1995 eduskuntavaalit osittain juuri EU-ratkaisun seurauksena ja joutui oppositioon.
Johtopäätöksenä ja yhteenvetona voidaan siis todeta, että puolueen jäsenistön toiminta epäonnistui suhteessa tavoitteeseen – EU-jäsenyyden torjumiseen -, mutta myös puoluejohdon tavoite – hegemonia-aseman (hallitusvallan) säilyttäminen - epäonnistui.
PETRI NEITTAANMÄKI
kansanedustaja
Jyväskylä