Suomen hallitus on ottanut päätavoitteekseen liittää maamme Euroopan talous- ja rahaliitto Emuun ensimmäisten joukossa. Hallitusta ei näytä lainkaan haittaavan se, että hankkeelta puuttuu kansan tuki. Tuoreen tutkimuksen mukaan (SK 39/97) vain 23% suomalaisista kannattaa liittymistä Emuun ensimmäisten joukossa, peräti 59% vastustaa sitä. Toisen tutkimuksen mukaan (SK 6/97) kansalaisten selkeä enemmistö, 60% vaatii Emusta kansanäänestystä, 29% ei pidä sitä tarpeellisena.
Äskettäin julkaistiin myös mielipidetutkimus (AL 5.10.97), jossa tiedusteltiin kansanedustajien Emu-kantoja. Kyselyyn vastanneista 95 ilmoitti kannattavansa Suomen Emu-jäsenyyttä ensimmäisten joukossa, 49 oli sitä vastaan. Kansanäänestyksen järjestämistä kannatti vain 57 kansanedustajaa, ja sitä vastusti 126.
Kansan vastustuksesta huolimatta hallituksen suunnitelmat näyttävät siis toteutuvan. Hallituspuolueiden edustajista pääosin koostuva perustuslakivaliokunta on jo tulkinnut perustuslakeja niin, että Emu-päätös voidaan tehdä eduskunnan yksinkertaisella enemmistöllä. Tämä tulkinta on vastoin perustuslain sekä kirjainta että henkeä, vaikka se täyttääkin muodollisen laillisuuden, legaalisuuden vaatimuksen.
Mutta hallitus on unohtanut kaikessa viisaudessaan tärkeimmän: Suomen kansan. Jos Suomen Emu-jäsenyydellä ei ole kansan enemmistön tukea, siltä tulee puuttumaan kokonaan legitimiteetti, yleinen hyväksyttävyys.
Legitimiteetti on syytä erottaa legaliteetistä. Tapaus Sundqvist osoittaa havainnollisesti sen, kuinka legaliteetti ja legitimiteetti voivat ajautua törmäyskurssille. Se mikä on laillisesti oikein, ei välttämättä ole kansalaisten mielestä hyväksyttävää. Legitimiteetti on siten psykologinen tosiseikka, ihmisten asenne valtaan nähden.
Legitimiteetin merkitys vallankäytölle paljastuu parhaiten silloin, kun yhteiskunta kohtaa legitimiteettikriisin. Näin käy, jos huomattava yhteiskuntaryhmä kiistää järjestelmän legitimiteetin ja kieltäytyy noudattamasta sen pelisääntöjä. Vakava legitimiteettikriisi ennakoi usein vallankumousta, elleivät vallanpitäjät onnistu saamaan aikaan kompromissia. Vallankumous ei tietenkään tule enää nykypäivänä kyseeseen ainakaan Suomessa, mutta legitimiteettikriisin seuraukset voisivat olla vakavat.
Suomen perustuslakiin on kirjattu: “Suomen rahayksikkö on markka”. Tämä ei tunnu huolettavan nykyhallitusta lainkaan. Vaikka Suomen Emu-päätöstä ei ole vielä edes tehty, valtionvarainministeriö on jo päättänyt euroon siirtymisen järjestelyistä. Väliaikana 1999-2002 Suomen markkaa on tarkoitus kutsua euron ilmenemismuodoksi. Tämä osoittaa kuinka halventavasti Suomen perustuslakeihin suhtaudutaan.
Jos perustuslakeja kunnioitettaisiin, tulisi Suomen Emu-päätös tehdä perustuslakien säätämisjärjestyksessä. Liittymispäätöksen tekemiseen tarvittaisiin nykyisessä eduskunnassa 5/6 enemmistö. Jos tästä halutaan poiketa, tulee asiassa menetellä samalla tavalla kuin EU-päätöksen yhteydessä: ratkaisu on alistettava kansanäänestykseen, jonka jälkeen asiasta voidaan päättää 2/3 enemmistöllä. Kolmas vaihtoehto on päättää asiasta kahdessa eduskunnassa: nykyisessä yksinkertaisella enemmistöllä ja vaalien jälkeen kokoontuvassa 2/3 enemmistöllä. Tässä vaihtoehdossa kansa pääsisi sanomaan sanansa eduskuntavaaleissa, jota kautta päätökselle syntyisi legitimiteetti.
Jos Lipposen hallitus ei noudata Emu-ratkaisussa perustuslakeja, nousee Emu-kysymys uudelleen esille seuraavissa eduskuntavaaleissa. Suomen taloutta ja maamme kansainvälistä mainetta ajatellen ei olisi hyväksi, jos nykyisen eduskunnan tekemä liittymispäätös jouduttaisiin myöhemmin purkamaan. Tähän voidaan kuitenkin ajautua, jos päätös on tehty kansanvallan periaatteita rikkoen.
Jos tiedotusvälineet nostaisivat Suomen Emu-ratkaisuun liittyvän legitimiteetti-ongelman esille yhtä voimakkaasti kuin tapaus Sundqvistin yhteydessä, Suomen hallitus joutuisi perääntymään.
Mutta eikö se olisikin kaikkien etujen mukaista, että Emu-ratkaisu - olipa päätös sitten mikä tahansa - tehtäisiin yleisesti omaksuttujen pelisääntöjen mukaisesti, perustuslakeja kunnioittaen. Kun asia olisi näin ratkaistu, siihen ei tarvitsisi enää palata.
Suomen hallituksen tulisi muistaa se, mitä Ranskan ihmisoikeuksien julistukseen vuonna 1789 on kirjattu: “Kaiken vallan perusta on viime kädessä kansassa. Mikään ryhmä tai yksilö ei voi harjoittaa valtaa ellei se selvästikin perustu kansaan.”
PETRI NEITTAANMÄKI
yht. yo, Jyväskylä