Pääministeri Paavo Lipponen on toivonut aloitteellista keskustelua EU:n tulevaisuudesta. Keskustelu aiheesta onkin paikallaan, sillä pian Nizzassa järjestettävässä EU:n huippukokouksessa päätetään todennäköisesti uuden hallitusten välisen konferenssin (HVK) ajankohdasta ja asialistasta. Asialistan odotetaan sisältävän merkittäviä asioita.
Pääministerin omat visiot käyvät hyvin ilmi hänen Brüggessä pitämästään puheesta, joka oli merkittävä paitsi sen sisällön vuoksi, myös siksi, että se käynnisti vihdoin myös Suomessa keskustelun EU:n liittovaltiokehityksestä. Tähän astihan tämä kehityssuunta on kiistetty.
Professori Esko Antola arvioi uudessa kirjassaan, että EU täyttää jo nyt liittovaltion keskeiset piirteet: unionilla on muun muassa kansalaisuus, yhteinen raha ja itsenäinen toimivalta kauppapolitiikassa. Antolan oma visio tulevaisuuden EU:sta on yhtenevä pääministeri Lipposen Brüggessä esittämien linjausten kanssa.
Lipposen ja Antolan malli johtaisi keskittyneeseen liittovaltioon, jossa komissiosta tulisi Euroopan parlamentin luottamusta nauttiva Euroopan hallitus. Kaksikamarinen parlamentti, joka käyttäisi merkittävää lainsäädäntövaltaa, koostuisi puolestaan jäsenvaltioiden valitsemista edustajista sekä ministerineuvostosta. Juridista valvontaa suorittaisi nykyisen kaltainen tuomioistuin. Tämä toimivaltajako kirjoitettaisiin EU:n perustuslaiksi.
Tämä kaikki tapahtuisi nykyisen hallitusten välisen yhteistyön kustannuksella. Tätä emme voi keskustassa hyväksyä. Ministerineuvosto on säilytettävä EU:n johtavana toimielimenä.
Nizzassa luodaan pelisäännöt myös ns. joustavuudelle, joka tarkoittaa sitä, että esimerkiksi kahdeksan EU-maan joukko voi muiden hyväksynnällä halutessaan tiivistää keskinäistä yhteistyötään unionin sisällä. Joustavuus ulotetaan myös EU:n II pilariin, joka sisältää ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan liittyvät asiat.
Tämän tien päässä häämöttää jo Maastrichtin sopimukseen kirjattu tavoite EU:n yhteisestä puolustuksesta, vaikka tässä vaiheessa asiasta puhutaankin vain kriisinhallinnan salanimellä, kuten Olli Kivinen kolumnissaan (HS 23.11.) asian määritteli.
EU:n tiivistyvä yhteistyö turvallisuus- ja puolustuspolitiikassa lisää jatkuvasti paineita myös EU:n liittoutumattomien maiden Nato-jäsenyydelle. Samaan suuntaan vie myös EU:n laajentuminen: mukaan on tulossa jo Naton jäsenenä olevia maita, tai sinne pyrkiviä. Monet näkisivät mielellään kaikki EU-maat saman turvallisuuspoliittisen perusratkaisun piirissä.
Voidaankin kysyä, mikä on se tekijä, joka sysäyksen omaisesti johtaisi Suomen Naton täysjäseneksi: Baltian maiden Nato-jäsenyys, muutos Ruotsin turvallisuuspoliittisessa perusratkaisussa, joka tosin ei ole näköpiirissä, vai kenties se, ettei EU:n yhteisen puolustuksen rakentamisessa päästäkään etenemään riittävän nopeasti?
Professori Antola hahmotteli kirjassaan myös realistisen vaihtoehdon EU:n perustuslailliselle kehitykselle. Se olisi eteneminen joustavuuden avulla vain EU:n tiivistämistä haluavien jäsenvaltioiden ytimen kautta. Tämä jättäisi ulkopuolelle integraation tiivistämiseen nihkeästi suhtautuvat jäsenvaltiot, ja johtaisi EU:n jakaantumiseen pysyvällä tavalla ytimeen ja sen ulkopuolella oleviin jäsenmaihin. Laajentuminen vahvistaisi tätä kehitystä.
Olisi mielenkiintoista kuulla, pitääkö myös pääministeri tätä mallia vaihtoehtona. Jos ei, mikä on hänen oma vaihtoehtonsa? Omalta puoleltani totean, että tämä kehityssuunta olisi Suomen etujen mukainen, jos jättäytyisimme syntyvän liittovaltioytimen ulkopuolelle.
PETRI NEITTAANMÄKI,
kansanedustaja,
ulkoasiainvaliokunnan varajäsen,
Jyväskylä