Suomen liittymistä Euroopan unioniin perusteltiin aikoinaan muun muassa sillä, että meidän pitää päästä mukaan niihin pöytiin, joissa meitä koskevia päätöksiä tehdään. Pöytiin päästiin, mutta niissä on istuttu sittemmin hiljaa. Suomen EU-politiikka on ollut ponnetonta koko jäsenyytemme ajan.
Ajankohtainen - liittymissopimuksemme artiklaan 141 liittyvä - ongelma on seurausta sopimuksemme ehdoista. Suomi ei saanut jäsenyysneuvotteluissa läpi tavoitettaan uudesta EU:n pohjoisen maatalouden tukijärjestelmästä, jolla olisi korvattu erityisolosuhteistamme aiheutuvat ongelmat. Kehnon sopimuksen tueksi jouduttiin rakentamaan "kansallinen tukipaketti", jotta unioniin liittyminen tuli ylipäätään mahdolliseksi. Tähänkin tarvittiin komission lupa. Liittymissopimukseen kirjattiin artiklat 141 ja 142.
142-artiklassa sanotaan, että "komissio myöntää" Suomelle oikeuden maksaa kansallista tukea vaikeista luonnonolosuhteista kärsiville keskisen ja pohjoisen Suomen viljelijöille. 141-artiklassa puolestaan todetaan, että komissio "voi myöntää" Suomelle oikeuden tuen maksamiseen eteläisen Suomen viljelijöille, jos EU-jäsenyyteen sopeutumisessa ilmenee vakavia vaikeuksia.
141-artiklan tulkinnasta on jouduttu riitelemään EU:n komission kanssa muutaman vuoden välein. Komissio tulkitsi jo alun pitäen 141:n siirtymäkauden tueksi, joka on aleneva. Ongelma ei koske vain eteläistä Suomea, sillä aina kun 141-tukea on leikattu, myös 142-tukeen on kajottu kansallisesti, jotta tuotantoerot eivät kasvaisi maan sisällä kohtuuttoman suuriksi. Tämän vuoksi onnistuminen 141-neuvotteluissa on kohtalon kysymys ajatellen koko Suomen maataloutta.
Euroopan unionin perussopimuksia on täydennetty koko sen historian ajan vaiheittain. Lähiaikoina allekirjoitettavassa Lissabonin sopimuksessa on kysymys kokonaisuudistuksesta, jonka liitteeksi jokaisen jäsenmaan alkuperäiset liittymissopimukset ja niille hyväksytyt poikkeukset kootaan. Sopimuksen on tarkoitus tulla voimaan vuoden 2009 alusta, jos kaikki jäsenmaat ratifioivat sen.
Kun 141-artiklan tulevaisuus on Suomelle elintärkeä, on ollut hyvin hämmästyttävää seurata, miksi Suomen hallitus ei kytkenyt sitä EU:n perussopimusten uudistamiseen jo Lissabonin huippukokouksessa. Tätä vaativat muun muassa Suomen EU-jäsenyysneuvotteluiden aikainen pääministeri Esko Aho sekä europarlamentaarikko Hannu Takkula. Miksi esitykseen ei tartuttu?
On sanottu, että kysymys on erillisistä asioista: perussopimusten uudistamisesta neuvotellaan hallitusten välisesti, kun taas 141-tuesta komission kanssa. Näin onkin vielä nyt, mutta juuri sen vuoksi vaatimus Suomen jäsenyysehtoihin sisältyvän puutteen korjaamisesta olisi tullut iskeä pöytään.
Kun kaikilla unionin jäsenmailla oli voimakas tahtotila saada perussopimusten uudistaminen valmiiksi, ei kukaan olisi asettunut vastustamaan Suomen vaatimusta maksaa jatkossakin omasta budjetistaan tukea eteläisen Suomen maanviljelijöilleen. Tällaisella lisäpöytäkirjalla olisi vain täydennetty Suomen liittymissopimusta. Säännöllisesti toistuva kinastelu komission kanssa olisi päättynyt.
Suomen hallitus kantaa raskaan vastuun siitä, että tämä mahdollisuus jätettiin käyttämättä. Vaikka 141-tuelle saataisiinkin vielä jatkoaika, itse ongelmaa se ei poistaisi. Riitely komission kanssa tuen suuruudesta ja sen kestosta jatkuisi tulevinakin vuosina, eikä mitään varmuutta olisi. Perussopimuksen kaataminen sen allekirjoittamisen jälkeen synnyttäisi Suomelle puolestaan paljon muita ongelmia.
Suomen on terästettävä EU-politiikkaansa ja luovuttava äänettömän yhtiömiehen roolistaan. Se ei ole tuottanut tulosta, kuten on nähty.
PETRI NEITTAANMÄKI
YTM, erityisavustaja
Jyväskylä
Lähetä palautetta kirjoitukseen täältä.