Vuoden 2000 presidentinvaaleihin on vielä kolme ja puoli vuotta, mutta keskustelu eri puolueiden tulevista ehdokkaista ja tavasta valita ehdokkaat on jo käynnistynyt. Vuoden 1994 presidentinvaalien sekavista esivaalikuvioista on syytä ottaa oppia ja tehdä tarvittavia korjauksia.
Ennen vuoden 1994 presidentinvaaleja järjestettiin keskustan, kokoomuksen ja sosialidemokraattien esivaalit. Puolueiden ulkopuolisia äänestäjiä osallistui keskustan vaaliin neljännes, kokoomuksen vaaliin runsas kymmenen prosenttia ja Sdp:n vaaliin kaksi kolmasosaa. Keskustan ja Sdp:n esivaaleihin saivat osallistua kaikki suomalaiset äänestysikäiset, kokoomuksen äänestäjäksi piti etukäteen ilmoittautua ja maksaa osallistumismaksu. Keskustan ja kokoomuksen osalta puolueiden ulkopuolisten äänien osuus ei vaikuttanut esivaalien lopputulokseen. Sen sijaan sosialidemokraattien esivaali ratkesi Martti Ahtisaaren hyväksi ulkopuolisten äänin.
Ahtisaari oli vielä Sdp:n esivaalin aikaan Suomen kansan enemmistölle tuntematon. Silti hänelle mitattiin gallup-tutkimuksissa 50 %:n kannatuslukuja. Ahtisaarta mainostettiin poliittisesti ryvettymättömänä ehdokkaana ja hänet nostettiin median myötävaikutuksella ohi Kalevi Sorsan, jota kannatti monien tutkimusten mukaan Sdp:n jäsenistön selkeä enemmistö. Sorsa on maamme pitkäaikaisin pääministeri ja hänellä on laaja-alaista kokemusta kansallisen konsensuksen luojana. Kokoomuksen Ilkka Suominen ei lähtenyt edes ehdokasehdokkaaksi, koska katsoi, ettei hänellä ole mitään mahdollisuuksia tulla valituksi nykyisellä vaalitavalla.
Puolueiden nykyisillä esivaalijärjestelmillä ja vaalitavalla presidenttiehdokkaiksi ja presidentiksi eivät siis välttämättä päädy pätevimmät ja kokeneimmat poliitikot, vaan gallupeissa menestyvät tuoreet voimat. Tämä on vahingoksi paitsi puolueille itselleen, myös koko maalle.
Nykyisin yksi kansalainen voi halutessaan vaikuttaa kaikkien puolueiden presidenttiehdokkaiden valintaan. Puolueiden varsinaisten jäsenten, jotka ovat vuosikausia maksaneet oman puolueensa jäsenmaksuja ja kannatusmaksuja, vaikutusmahdollisuudet puolueensa keskeisiin päätöksiin ovat samat, kuin esimerkiksi toisten puolueiden jäsenten tai jopa ehdokkaiden. Mitä puoluedemokratiaa tällainen on?
Jos puolueet haluavat - kokoomuksen ja keskustan puoluesihteerien puheista päätellen (HS 4.5.96) - viedä niiden jäsenistöltä itsenäisen päätäntävallan omien ehdokkaidensa nimeämisessä, voitaisiin presidentinvaalien kierroslukumäärä lisätä saman tien kolmeen. Ensimmäinen kierros olisi virallinen esivaali, joka pidettäisiin esimerkiksi puoli vuotta ennen toisen kierroksen järjestämistä ja mukana olisivat kaikki presidenttiehdokasehdokkaat, joista toiselle kierrokselle puolueet nimeäisivät virallisiksi presidenttiehdokkaikseen ensimmäisellä kierroksella eniten ääniä saaneet. Toinen ja kolmas kierros käytäisiin sen jälkeen nykyisen käytännön mukaisesti. Samalla olisi myös estetty yhden kansalaisen mahdollisuus äänestää useissa esivaaleissa.
Esittämäni malli on tietysti teoreettinen ja osoittaa vain sen mihin ollaan menossa, jos puolueet eivät enää halua tai anna jäsentensä itsenäisesti päättää omista presidenttiehdokkaistaan.
Puolueiden jäsenten, puolueiden oman ja koko vaalijärjestelmän uskottavuuden kannalta olisi parasta, että puolueet päättäisivät omista presidenttiehdokkaistaan jäsenäänestyksissä, joihin ainoastaan puolueiden viralliset jäsenet voisivat osallistua.
Presidentin vaalitapaa on pidetty aina tärkeänä sen vuoksi, että sen avulla on haluttu säilyttää tietty tasapaino eduskunnan ja tasavallan presidentin välisissä valtasuhteissa. Vuonna 1917 päädyttiin eri vaiheiden jälkeen varsin hyvin perustein valitsemaan vaalitapa kahden vaihtoehdon väliltä. Vaihtoehtoina olivat eduskunnan suorittama vaali ja välillinen vaalitapa valitsijamiehiä käyttäen. Vaalitavaksi valittiin jälkimmäinen, joka korosti presidentin itsenäistä, eduskunnasta riippumatonta asemaa ja suoraan kansasta lähtenyttä valtuutusta.
Valitsijamiesvaaliin liittyi monia puutteellisuuksia. Presidenttiehdokkaiden nimeämisestä ei ollut lainsäädännössä mainittu mitään, joten puolueet olivat saaneet jättää ehdokkaan kokonaan nimeämättä. Kansalaiset eivät olleet koskaan voineet tietää äänestäessään puolueiden asettamia valitsijamiesehdokkaita, kuka oli kunkin puolueen lopullinen presidenttiehdokas.
Vuoden 1988 presidentinvaaleissa oli käytössä suoran kansanvaalin ja valitsijamiesvaalin yhdistelmä. Mikäli joku ehdokkaista sai kansalaisten antamista äänistä vähintään 50%, hän tuli suoraan valituksi. Muussa tapauksessa suoritettiin äänestyksen yhteydessä valittujen valitsijamiesten vaali, jossa ratkesi kenestä tuli tasavallan presidentti. Vuonna 1988 käytössä ollut vaalitapa oli parempi kuin aikaisempi pelkkä valitsijamiesvaali, sillä siitä oli poistettu mustan hevosen mahdollisuus. Kansalaiset tiesivät, ketkä olivat puolueiden ehdokkaat ja valitsijamiesten tuli tehdä valintansa niiden ehdokkaiden keskuudesta, joille oli valittu ainakin yksi valitsijamies.
Vuoden 1994 presidentinvaaleissa oli ensimmäistä kertaa käytössä uusi vaalitapa; kaksivaiheinen suora kansanvaali. Kun tämän vaalitavan harjoittelukierros on nyt käyty, sen sopivuudesta Suomen oloihin on syytä käynnistää keskustelu.
Monet asiantuntijat varoittivat, ettei suora kansanvaali välttämättä sovi Suomen oloihin, sillä poliittiseen toimintaan liittyvä julkisuus oli käynyt pinnalliseksi. Erilaiset mielikuvat näyttivät olevan äänestäjille tärkeämpiä kuin asiakysymykset. Gallupeissa parhaiten menestyivät niin sanotut poliittisesti ryvettymättömät tai sellaisena itseään markkinoivat henkilöt.
Tiedotusvälineiden vaikutus ihmisten äänestyskäyttäytymiseen oli selvästi nähtävissä. Eräät merkittävät tiedotusvälineet toimivat vastoin niiden pyhiä periaatteita. Tiedotusvälineiden vastuu olisi ollut aikaansaada riittävän laaja keskustelu Suomen suunnasta uudessa, yhdentyvässä Euroopassa. Tähän kaikki tiedotusvälineet eivät kuitenkaan halunneet ryhtyä, vaan keskittyivät mieluummin Amerikan malliin tutkimaan ehdokkaiden roskakoreja, testaamaan heitä kilparadoilla ja tietokilpailukysymyksillä sekä selvittämään heidän yksityiselämäänsä. Mainostelevisio sai julkisen sanan neuvostolta varoituksen epäasiallisesta uutisoinnista.
Suora kansanvaali suosii suuria puolueita. Tästä on esimerkkinä Martti Ahtisaari, joka oli sosialidemokraattien ehdokas vuoden 1994 vaaleissa. Kun Sdp:n kannatus gallupeissa oli jopa 35% luokkaa, oli Ahtisaaren pääsy toiselle kierrokselle käytännössä varma. Mikäli Ahtisaari olisi ollut esimerkiksi kansanliikkeen ehdokas, hänellä ei olisi ollut mitään mahdollisuuksi presidentinvaalien toiselle kierrokselle. Mielestäni juuri tämä osoittaa sen, että nykyisessä vaalitavassa on jotakin pahasti vialla.
Uusi vaalitapa houkutteli asettumaan vaaleissa ehdolle. Ehdokkaaksi asettumiseen tarvittiin vain 20 000 kannattajakortin kerääminen. Ehdokkuus presidentinvaaleissa takasi laajan julkisuuden, jota monet käyttivät hyväkseen. Ehdokkaiden määrää on tulevaisuudessa supistettava, sillä liian suurella ehdokasjoukolla television vaalikeskusteluissa ei päästä sisälle tärkeisiin asiakysymyksiin. Ehdokkaaksi asettumisen kynnykseksi pitäisi asettaa vähintään 50 000 kannattajakortin kerääminen.
Mielestäni vuoden 1988 vaaleissa käytössä ollut vaalitapa oli nykyistä parempi. Valitsijamiesehdokkaat kiersivät maata paljon enemmän, kuin esimerkiksi kansanedustajat vuoden 1994 presidentinvaalien yhteydessä. Näin ollen kansa sai enemmän suoraa tietoa presidenttiehdokkaista ja oli nykyistä vähemmän tiedotusvälineistä saamansa tiedon varassa.
Vuoden 1994 presidentinvaaleissa oli tavanomaista suurempi joukko niin sanottuja epävarmoja äänestäjiä, jotka päättivät vasta viime hetkillä oman ehdokkaansa. Galluppien kärjessä vaihteli kahden, kolmen eri henkilön nimet. Äänestäjät seurasivat galluppeja ja tulivat epävarmoiksi. Jotkut äänestäjät vaihtoivat ehdokastaan vielä ensimmäisen ja toisen äänestyskierroksen välillä, vaikka heidän ensimmäisellä kierroksella äänestämänsä henkilö oli päässyt toiselle kierrokselle.
Valitsijamiesvaalin ja suoran kansanvaalin yhdistelmä oli tässäkin suhteessa parempi. Epävarman äänestäjän oli helppo äänestää ehdokasta, jota piti parhaimpana, eikä hänen tarvinnut miettiä, kannattaisiko hänen äänestää mielestään toiseksi parasta ehdokasta, jolla todennäköisesti olisi realistisemmat mahdollisuudet päästä toiselle kierrokselle ja tulla valituksi. Äänestäjä saattoi luottaa äänestämäänsä valitsijamieheen, sillä mikäli oma ehdokas ei olisi aivan suurimpaan äänimäärään yltänytkään, niin aina oli mahdollisuus, että asiantuntevat valitsijamiehet nostaisivat äänestäjän parhaaksi katsoman ehdokkaan vielä voittajaksi.
Nähtäväksi jää, onko suora kansanvaali tullut jäädäkseen. Suoran kansanvaalin ja valitsijamiesvaalin yhdistelmä olisi hyvä vaihtoehto nykyiselle vaalitavalle.
PETRI NEITTAANMÄKI
yht. yo, Jyväskylä