Pauli Pihlajamies kirjoitti tällä palstalla 3.8. vastineen aiemmin julkaistuun kirjoitukseeni "Puupinot mitattava oikein" (KSML 19.7.). Kirjoittaja väitti esille nostamiani lukuja vääriksi ja piti puunmittaukseen ja puukaupan verotukseen liittyviä ongelmia tähän päivään kuulumattomina asioina. Olen kirjoittajan kanssa toista mieltä, kuten lähes 100 % palautteen antaneista henkilöistä.
Puun mittaaminen on edelleen voimakkaan tutkimuksen alaisena sekä Suomessa että ulkomailla. Metsänomistajien kannalta tärkeitä asioita ovat puun mahdollisimman tarkka ja luotettava mittaus sekä puun rungon arvon maksimointi (apteeraus), eli tehdäänkö rungon käytön optimointi metsänomistajan, hakkuu-urakoitsijan vai puun ostajan näkökulmasta. Tähän viittasi myös Arto Jokisalo kirjoituksessaan Keskisuomalaisessa 19.8.
Kirjoituksessani mainittuun kiintotilavuuteen perustuvaan puutavaran mittausmenetelmään, jota kutsutaan usein mittausneuvoston kiintomittausmenetelmäksi, siirryttiin Suomessa vuonna 1972. Mittausmenetelmän perusteet selvitettiin Metsäntutkimuslaitoksen johdolla.
Kiintotilavuusprosentin arviointimenetelmäksi valittiin pinotiheys-tekijään perustuva tapa, johon kirjoituksessani viittasin. Alkuperäisten ohjetaulukoiden mukaan kiintotilavuusprosentti vaihteli havupuulla 54 ja 72 välillä ja lehtipuulla 45 ja 64 välillä, eli vaihteluväli oli puulajista ja pituudesta riippuen (taulukoitu 2-3 metrin puille) juuri mainitsemani 27, eikä 8 prosenttiyksikköä, kuten Pihlajamies kirjoituksessaan väittää.
Myöhemmin on vahvistettu keskimääräiset kiintotilavuusprosentit, jotka vaihtelevat havupuulla pituudesta (2-6 metriä) riippuen välillä 59-66 ja lehtipuilla 49-57 (www.metla.fi). Keskimääräistä tiheysprosenttia arvioidaan havupuilla 0-11 ylös- tai 0-13 alaspäin ja lehtipuilla 0-13 ylös- tai 0-14 alaspäin pinon keskiläpimitasta, puiden oksaisuudesta, mutkaisuudesta ja ladonnasta riippuen, jotka todetaan silmämääräisesti tapauskohtaisesti. Näin ollen esimerkiksi kuusipinon tiheysprosentti voi vaihdella välillä 46-77 ja lehtipuupinon välillä 35-70.
Ohjeet herättävät kysymyksen, miksi täysin suorista puista koostuvan lehtipuupinon ylin tiheysprosentti on alhaisempi kuin havupuun. Tiheyshän on riippumaton puulajista. Luonteva yläraja olisi 77 %. Tuntuisi järkevältä kerätä myös läpimitaltaan nykyistä pienemmät latvapuut, esimerkiksi 5 cm:iin asti tehtaalle, joista pienet erotettaisiin energiakäyttöön, jos teknologia ei sovellu niiden käsittelyyn.
Kiintokuutiomittaus on ollut käytössä noin 30 vuotta. Tänä aikana puumassateollisuus on käyttänyt metsäteollisuuden vuosikirjan mukaan havu- ja lehtipuuta noin 830 miljoonaa m3. Nykyrahassa kyseisen puumassan rahallinen arvo on noin 18 miljardia euroa.
Myös mittausmenetelmien osalta Pauli Pihlajamiehen tiedot ovat virheelliset. Mittausmenetelmien käyttö vaihtelee suuresti pystykauppojen ja hankintakauppojen osalta. Vasta viimeisten kymmenen vuoden aikana hakkuukoneisiin kytketty mittaustekniikka on tullut luotettavaksi, joskin mittaustekniikasta riippuen tarkkuus vaihtelee useiden prosenttiyksiköiden marginaalissa.
Pystykaupoissa hakkuukonemittauksen osuus on noussut 10 vuodessa 60 prosentista 86 prosenttiin, tienvarsi-, metsuri- ja tehdasmittaus vastaavasti vähentynyt 38 prosentista 14 prosenttiin. Hankintakauppojen osalta vastaava kehitys on ollut seuraavaa: vuonna 1992 hakkuukone- ja metsurimittauksen prosentuaalinen osuus 0, tienvarsi ja tehdasmittauksen osuus 100. Vuonna 2001 vastaavat luvut olivat 6 ja 94 Metsätehon tilastojen mukaan.
Metsätalous ja puunjalostusteollisuus ovat yksi Keski-Suomen ja koko kansantaloutemme kivijaloista. Tämän vuoksi teollisuuden puunhuollon täytyy toimia mutkattomasti. Yhteistyö yksityismetsänomistajien, metsänhoitoyhdistysten ja puutavaraa ostavien tahojen välillä on tässä keskeisessä asemassa.
PETRI NEITTAANMÄKI
kansanedustaja,
Jyväskylä