Keskustan varapuheenjohtaja Sirkka-Liisa Anttila kirjoitti tällä palstalla 21.8. allekirjoittaneen olevan harhateillä. Sirkka-Liisa ruoti kirjoituksessaan aiemmin tällä palstalla julkaistua kirjoitustani "EU-jäsenyys puhuttaa yhä", jossa mm. kirjoitin, että elintarviketalouden kansallinen tukipaketti tiedettiin alun alkaen - ennen EU-jäsenyydestä päättämistä - liian pieneksi turvaamaan elintarviketaloutemme tulevaisuus ja toisaalta liian raskaaksi valtiontaloudellemme.
Sirkka-Liisa antoi myös neuvon: "Kansanvaltaan kuuluu aito keskustelu ja asioiden pohtiminen. Tällöin on kuitenkin tärkeää pysyä tosiasioissa ja välttää niin vieraiden kuin omienkin perusteetonta lyömistä." Yhdyn tähän näkemykseen täysin rinnoin.
En usko, että Sirkka-Liisan ja omien näkemysteni välillä olisi kovinkaan suuria eroavaisuuksia. Sirkka-Liisa kirjoitti julkaisussa "Ei EU-jäsenyydelle" (Vastuu Suomesta ry, Helsinki 1994) mm. aiheesta "Maaseudun utopiat" (s. 22-23), jossa hän käsitteli kansallista tukipakettia näin:
"Laskelmat tukitarpeesta perustuvat siihen, että tuottajat saavat EU:n tavoitehinnat. Jos kuitenkin teollisuutemme ei kykenekään maksamaan tavoitehintoja taikka tuotteet joutuvat interventiovarastoon, tietää se tulojen alenemista jopa 20 %:lla tavoitehintatasosta. Laskelmissa kustannusten alennukseksi on arvioitu 25-30%. Toteutuuko tämä, emme tiedä, koska tuotantopanosten hinnat määräytyvät yleisen kustannustason kehityksen mukaan."
Valitettavasti tämä Sirkka-Liisan esittämä pelko on toteutunut: tavoitehintatasosta on jääty pahasti jälkeen, ja arvioitu kustannustason alentuminen ei ole toteutunut odotetulla tavalla. Monet asiantuntijat ennustivat näin tapahtuvan. Tässä suhteessa voidaan siis sanoa, että tukipaketti oli alimitoitettu. Tämän Sirkka-Liisakin tiesi, kuten hän samassa artikkelissa kirjoitti:
"Yksi asia on ainakin kiistaton: Suomen maatalouden tulopohja putoaa 30-60 %:a kansallisen sopeutumispaketinkin jälkeen. Maidontuotannon tulonmenetykset ovat pienimmät, sika- ja kanatalouden suurimmat. EU-järjestelmä kurittaa tuottavia tiloja eniten!"
Suomen EU-sopimusta neuvottelemassa ollut ulkoministeri Heikki Haavisto sanoi Keskustan Jyväskylän puoluekokouksessa 17.6.1994 rehellisesti, että asetetut neuvottelutavoitteet eivät olleet toteutuneet elintarviketalouden osalta:
"Häviäjiä jäsenyydessä tulisivat olemaan kehitysalueet, maaseutu ja elintarviketalous. Me emme onnistuneet neuvotteluissa saamaan riittäviä EU:n rahoittamia järjestelyjä, jotka tasoittaisivat sisämarkkinoilla kilpailtaessa epäedullisista luonnonolosuhteistamme ja harvasta asutuksestamme aiheutuvia ongelmia."
Myös Haavisto arvioi, että kansallisten toimenpiteiden jälkeenkin viljelijöiden tulot tulisivat laskemaan:
"Siten maataloustuotanto tulisi heikon kannattavuuden vuoksi supistumaan nopeasti ja tilojen lukumäärä vähenisi jyrkästi. Viljelijöiden tulot tulisivat ratkaisevasti olemaan EU:lta saatavan ja kansallisen suoran tuen varassa, jonka pysyvyys arveluttaa varsinkin eduskunnassa tällä viikolla käydyn keskustelun jälkeen. Myös neuvottelujen pohjana ollut Euroopan unionin maatalouspolitiikka on koko ajan muuttumassa."
Tällä perusteella rohkenin kirjoituksessani väittää, että kansallinen tuki oli ylimitoitettu ajatellen poliittisia realiteetteja ja ottaen huomioon valtiontalouden tila.
Tietysti on selvää, että maatalous ja koko elintarviketalous olisi kohdannut ongelmia, vaikka Suomi olisi jäänyt Euroopan unionin ulkopuolelle, ja maataloudelle ohjattavaa tukea oltaisiin jouduttu myös tässä tilanteessa valtiontalouden ongelmien takia edelleen supistamaan. Mutta kuten Haavisto arvioi: "Kansallinen päätösvalta ymmärtäisi kuitenkin todennäköisesti elintarviketaloutemme ongelmia paremmin kuin Euroopan unionin ylikansallinen päätöksenteko."
Kaikesta huolimatta yhdyn lujasti siihen Sirkka-Liisan tällä palstalla esittämään näkemykseen, että "palautamme kansallisen tukipaketin alkuperäiseen muotoonsa ensi vuoden osalta mikäli olemme hallitusvastuussa."
Toinen vaihtoehto, ehkä jopa Sirkka-Liisan esittämää parempi olisi se, että Suomikin pyrkisi päättäväisesti siihen, että unionin päätöksentekoa ja varainkäyttöä hajautettaisiin takaisin jäsenmaille. Tämä keventäisi unionin budjettia, ja antaisi Suomellekin mahdollisuuden suunnata maatalouteen käytettävät tukimarkat kokonaisuudessaan ja tarkoituksenmukaisesti sinne, missä ne ovat erityisesti tarpeen: kotimaiseen tuotantoon.
PETRI NEITTAANMÄKI
Jyväskylä