Äskettäin julkistettiin Opiskelijajärjestöjen tutkimussäätiön (Otus), Kansaneläkelaitoksen ja opetusministeriön rahoittama Peter Blomsterin tutkimus "Yliopisto-opiskelijoiden toimeentulo ja opintotuki 1900-luvun Suomessa".
Tutkimus on mielenkiintoista luettavaa. Sen johtopäätöksissä todetaan yksiselitteisesti, ettei opintotuki riitä kattamaan opiskelijoiden elinkustannuksia. Tutkimuksen mukaan opiskelijat ovat kuitenkin myös itse osaltaan syyllisiä toimeentulonsa riittämättömyyteen.
Vuonna 1992 toteutettiin opintotuen kokonaisuudistus, jonka myötä opintotuki koostui kolmesta osasta: opintorahasta, opintolainasta ja asumislisästä. Tässä yhteydessä suoraan maksettava opintoraha yli kaksinkertaistui. Samalla kuitenkin valtion maksama korkotuki opintolainoille poistui. Lainat tulivat markkinakoron piiriin, joka oli tuolloin laman vuoksi korkea.
Opintotukiuudistus onnistui vain osittain. Opintolaina menetti uudistuksen myötä keskeisen merkityksensä opiskelijoiden toimeentulossa. Opiskelijat alkoivat vältellä velkaantumista, ja käymään töissä rahoittaakseen opintonsa opintorahan riittämättömyyden vuoksi. Sama kehitys on jatkunut, vaikka korot ovat laskeneet merkittävästi 1990-luvun alkuvuosista: opintolainaa ei enää mielletä opintotuen osaksi.
Edellä kuvattu tilanne on johtanut moniin ongelmiin. Suomen korkeakouluista valmistutaan ja siirrytään työelämään myöhemmin ja lähdetään eläkkeelle aikaisemmin kuin useimmissa muissa teollisuusmaissa. Puolitehoisesta opiskelusta on kustannuksia myös korkeakouluille. Tämä on pidemmän päälle kansantaloudellisesti kestämätöntä.
Nämä ongelmat ovat kuitenkin ratkaistavissa ainakin kahdella tavalla: opintorahan tasoa merkittävästi korottamalla, tai luomalla stipendijärjestelmä, jolla opiskelijoita kannustettaisiin nykyistä nopeampaan valmistumiseen.
Kun tiedämme valtiontalouden realiteetit, voimme myöntää, ettei opintotuen merkittävä korottaminen ole mahdollista ainakaan lähiaikoina. Realistiseksi uudistuskeinoksi jää siis stipendijärjestelmän luominen. Sillä kannustettaisiin niitä opiskelijoita, joilla on oppiaineestaan riippuen halua ja valmiuksia valmistua nopeasti.
Tällä hetkellä jokaisella itsenäisesti asuvalla 18 vuotta täyttäneellä korkeakouluopiskelijalla on oikeus saada perusopintojaan varten opintorahaa enintään 55 kuukauden ajan 1540 mk/kk, yhteensä siis 84 700 mk. Erityisistä syistä ja muutamilla erityisaloilla tukiaika on hieman pidempi. Lisäksi valtio takaa opintolainaa jokaista myönnettyä opintorahakuukautta kohti 1300 mk, enintään yhteensä 71 500 mk.
Jos opiskelija kykenisi tekemään itselleen suunnitelman, jonka mukaan hän valmistuu esimerkiksi 36 kuukaudessa, hän pystyisi suunnittelemaan varainkäyttöään ja elämäänsä eteenpäin ja ottamaan huoletta opintolainaa tietäessään, että pystyy maksamaan sen saamastaan stipendistä takaisin. Esimerkkitapauksen opiskelijan stipendin suuruus olisi (55 kk-36 kk) 19 tukikuukautta, joista jokainen 1540 mk, eli yhteensä 29 260 markkaa.
Jos esittämäni järjestelmä saataisiin aikaiseksi, arvioni mukaan hyvin moni opiskelija olisi valmis nopeuttamaan opiskelutahtiaan. Samalla opiskelu- ja työpaikkoja sekä opiskelija-asuntoja vapautuisi niitä tarvitseville paljon nykyistä enemmän.
Samansuuntaisen näkemyksen ovat esittäneet myös TT:n Kari Purhonen ja opetusministeriön Vilho Hirvi, jotka katsovat Talouselämä -lehdessä 6/2001, että "Nopeasti opinnoissa edistyvälle voitaisiin esimerkiksi antaa osa lainaa anteeksi". He pitävät ongelmana kuitenkin sitä, etteivät opiskelijat halua juurikaan elää opintolainalla.
Stipendijärjestelmän lisäksi tulisikin mielestäni harkita myös paluuta opintolainan korkotuen maksamiseen. Tämäkin keino - korkoriskin poistuminen - kannustaisi opiskelijoita ottamaan opintolainaa opintojensa rahoittamiseen, ja nykyistä nopeampaan valmistumiseen.
PETRI
NEITTAANMÄKI,
kansanedustaja,
Jyväskylä