Euroopan unionin huippukokous päätti äskettäin "pakastaa" sopimuksen EU:n perustuslaiksi ainakin vuoteen 2008 saakka. Päätös merkitsee käytännössä lopullista sinettiä sopimuksen hylkäämiselle.
Suomen hallitus "tilasi" keväällä eduskunnalta pyynnön antaa ratifioimista koskeva esitys eduskunnalle vielä ennen Suomen EU-puheenjohtajuuskauden alkua. Asian taustalla häärivät sopimuksen innokkaat kannattajat, eduskunnan puhemies Paavo Lipponen sekä Suomea EU-konventissa edustaneet Kimmo Kiljunen ja Jari Vilen. Aiemmin kansanäänestyksen puolesta puhunut pääministeri Matti Vanhanenkin saatiin hankkeeseen mukaan.
Perustuslain ratifioiminen olisi syntyneessä uudessa tilanteessa entistäkin järjettömämpi hanke. Eduskunta joutuisi kuulemaan syksyn aikana lähes kaikissa valiokunnissa yhteensä satoja asiantuntijoita sopimuksesta, joka ei astu koskaan voimaan! Kansalaiset saattaisivat vaalien lähestyessä perustellusti kysyä, eikö kansanedustajilla ole tähdellisempääkin tekemistä.
Sen lisäksi, että sopimuksen hyväksyminen pelkän signaaliarvon vuoksi olisi epätavallista, eikä siten Suomen parlamentin arvo- ja vaikutusvallan mukaista, sopimus sisältää monia elementtejä, joita Suomi vastusti sopimuksesta käydyissä neuvotteluissa. Tällaisia ovat muun muassa EU:n presidentin virka ja ulkoministerin tehtävä. Sopimuksen hyväksymistä on puolustettu kuitenkin sillä, että Suomi saavutti neuvotteluissa myös monia tärkeitä läpimurtoja. Tällaisina on pidetty muun muassa alue- ja maatalouspolitiikkaa koskevia asioita. Jos neuvottelut avattaisiin uudelleen, sopimus saattaisi muuttua Suomen kannalta huonommaksi, ratifioinnin kannattajat ovat perustelleet.
Alue- ja maatalouspolitiikkaa koskevat "saavutukset" ovat täydellistä harhaa. Perustuslakisopimuksen liitteeksi on kyllä koottu liittymissopimukset, mutta tämä ei muuta maatalouspolitiikkaa koskevien artiklojen sisältöä Suomen kannalta lainkaan paremmaksi. Sen sijaan se tosiasia, että maatalouspolitiikkaa koskevat ratkaisut siirtyisivät jatkossa kokonaan ylikansallisen päätöksenteon piiriin (tavanomainen lainsäädäntömenettely), jossa Euroopan parlamentista tulee ministerineuvoston kanssa tasavahva toimija, heikentää merkittävästi Suomen vaikutusmahdollisuuksia. Sama koskee aluepolitiikkaa, vaikka sen osalta on pidetty suorastaan erinomaisena, että sopimukseen sisältyy maininta pohjoisista harvaan asutuista alueista. Perustuslain tekstissä pohjoiset harvaan asutut alueet on kuitenkin rinnastettu kaikkiin unionin saaristo-, rajaseutu- ja vuoristoalueisiin eikä syrjäisimpiin eli ns. ultraperifeerisiin alueisiin.
Miksi Suomen pitäisi tässä tilanteessa ratifioida osaltaan epätyydyttävä sopimus? Eikö meidänkin pitäisi yrittää saada uusissa sopimusneuvotteluissa läpi alkuperäisiä tavoitteitamme ja ehkä lisäksi joitakin uusiakin? Sopimuksen kiivaimmille kannattajillekin pitäisi riittää tässä tilanteessa se, että eduskunta on antanut tukensa sopimuksen sisällölle. Ehdotankin, että maan hallitus tekisi EU:n huippukokouksen päätöksistä viisaan johtopäätöksen ja vetäisi perustuslain ratifiointia koskevan esityksensä pois eduskunnasta.
PETRI NEITTAANMÄKI
kansanedustaja (kesk.)
Jyväskylä
Lähetä palautetta kirjoitukseen täältä.