Presidentti Mauno Koiviston uusi kirja, Venäjän idea, ja erityisesti siihen sisältyvät selväsanaiset ajatukset ajankohtaisesta politiikasta, virkistävät ihanteellisella tavalla ilmapiiriä.
Koiviston voidaan tulkita puuttuvan kirjassaan keskusteluun tulevan puolustus- ja turvallisuuspoliittisen selonteon sisällöstä. Koiviston mielestä kansainvälisiä konflikteja tulee riittämään ja kiistanalaisten periaatteiden luku kasvamaan. Uhkamme on hänen mukaansa Kaarle XII:n skenaario: kun kapasiteettiamme käytetään siellä, mistä löytyvät ajankohtaiset pulmat, oman turvallisuustilanteemme alkaessa vaikeutua, kapasiteettimme saattaakin olla jo käytetty.
Koivisto ilmeisesti tarkoitti tällä lausunnollaan, ettei Suomen pidä osallistua liian innokkaasti kansainväliseen kriisinhallintaan oman maanpuolustuksensa kustannuksella. Siis käytännössä puolustusbudjetin menokohteita priorisoitaessa puolustustarviketeollisuutemme turvaaminen, ja varuskuntaverkkomme säilyttäminen, on asetettava kalliiden taisteluhelikoptereiden hankinnan edelle. Ne voimme hankkia myöhemminkin, jos koemme niitä todella tarvitsevamme.
Koivistoa askarruttaa myös EU:n kehittyminen kansallisvaltion suuntaan. EU ottaa hänen mukaansa kaiken aikaa itselleen uusia tehtäviä, ja kehittää uusia entistä hankalampia päätöksentekomuotoja, vaikka monet asiat olisi parempi pitää kansallisen päätöksenteon tasolla. Koivisto analysoi presidentti Halosen tavoin, että ilmeisesti EU-tien ajatellaan olevan yhdensuuntainen, eikä pohdita, miten tältä tieltä voitaisiin joskus järjestyksessä perääntyä.
Koiviston mielestä Suomi on ryntäämässä EU:n liittovaltiokehityksen kärkeen irtaantumalla entisistä Efta-kumppaneistaan, jonka seurauksena muuri Suomen ja muiden Pohjoismaiden välillä kasvaa entistä korkeammaksi. Koivistoa huolestuttaa erityisesti eurooppalaisen puolustusvalmiuden rakentaminen. Hän muistuttaa, että tällä alalla käytävässä keskustelussa on mukana paljon rehellisyysvajetta, asioista on vaikea keskustella niiden varsinaisilla nimillä.
Luettuani Koiviston kirjan, mieleeni muistui jälleen se harmittava tosiasia, että Suomen eduskunnasta puuttuu kokonaan Euroopan unioniin kriittisesti suhtautuva puolue. Toisaalla Euroopassa, ja kaikissa muissa Pohjoismaissakin, tilanne on toinen.
Tämä on valitettavaa, sillä tuoreen Elinkeinoelämän Valtuuskunnan (EVA) tutkimuksen mukaan suomalaisten EU-kriittisyys on kasvanut selvästi. Enää vain 39 % suhtautuu maamme jäsenyyteen myönteisesti, 35 % puolestaan kielteisesti. Unionista eroamistakin kannattaa jo peräti 30 %, kun sitä vastustaa enää 44 %. Uuteen valuuttaan, euroon, suhtaudutaan jo selvästi kielteisemmin: 53 % vastustaa, ja vain 25 % kannattaa siihen siirtymistä.
Nämä laajat kansalaisryhmät tarvitsisivat eduskuntaan jonkinlaisen merkittävän äänitorven. Puolueista tämä rooli sopisi parhaiten Suomen Keskustalle sen historiallisen taustan vuoksi. Ainakaan toistaiseksi tätä ei ole kuitenkaan oivallettu.
Maltillisuutta on puolusteltu sillä, ettei puolue pääse hallitukseen, jos se opponoi hallitusta EU-kysymyksissä. Näin asia ei tietenkään ole, sillä opposition nimenomainen tehtävä on toimia vastavoimana hallituksen politiikalle. Kritiikitön politiikka toimii varmuudella itseään vastaan: kansalaiset eivät muuta äänestyskäyttäytymistään, jos tarjolla ei ole vaihtoehtoja.
Nauttikaamme kuitenkin Mauno Koiviston tasokkaasta kriittisyydestä.
PETRI NEITTAANMÄKI,
kansanedustaja,
Jyväskylä